Erään kesäillan mekko


Kerroinko jo, että rakastan iltakävelyitä aurinkoisen kesäpäivän päätteeksi? Taisinpa kertoa, mutta joskus on vain pakko toistaa itseään, sillä maailmassa ei ole yhtään liikaa kesäisiä iltoja, joina kulunut päivä on enää menneiden aikojen haamu ja seuraava päivä on vasta kaukainen aavistus, tulevaisuuden kohinaa, johon ei juuri nyt tarvitse kääntää katsettaan.

On iltoja, joina aika pysähtyy, ja kesän parhaat illat ovat juuri sellaisia. Lempeitä iltoja, joina puiden lehvästöjen välistä siivilöityy kultainen hohde ja tunnelma on unenomaisen rauhallinen. Iltoja, jotka tuntuvat jatkuvan loputtomiin ja joita ei raportoida Facebookiin eikä suunnitella etukäteen.

Ne vain tulevat, ja yhtäkkiä huomaat olevasi keskellä pysähtynyttä, ihmeellistä iltaa, jonka yllä leijailee hieman surumielinen, haikea sävy. Vaikka huominen on vasta huomenna, ilta väistämättä loppuu joskus, valuu tyhjiin kuin hiekka tiimalasissa ja koetat epätoivoisesti takertua viimeisiin auringonsäteisiin.

Niitä hetkiä tulee ikävä, kun Näsinkallion puut ovat tiputtaneet lehtensä ja kesäiltojen pehmeä, kullanhohtoinen valo on vaihtunut syyspäivien kirpeän siniseen kajoon. Mutta nyt, nyt ei ole vielä oikea aika

Lue koko postaus tästä