Hei ethän unohda minua


Mistä tunnistat hyvän kirjan? Minä tunnistan sen siitä, etten voi laskea sitä käsistäni. Että unohdan kaiken muun. Että tuskastun häiriöistä ympärilläni. Hyvän kirjan tunnistaa myös tietynlaisesta turhautumisesta, sellaisesta ettei jaksaisi odottaa tarinan päätöstä, mutta toisaalta ei kestä myöskään sitä, että se päättyy.
En ollut ihan varma mitä saan kun otin käsiini Hei ethän unohda minua -kirjan. Aluksi se tuntui hyppivän paikasta toiseen, etten saa kiinni tarinasta. Välillä se tuntui jotenkin teennäiseltä tai väkinäiseltä ja ajattelin, että taas näitä ’muka-loistavia, kriitikoiden ylistämiä, jotka ei oikeasti ole yhtään sinnepäinkään’-raapustuksia. Sinällään on aika hassua, että ihminen kaipaa fiktiivistä, jonkun toisen keksimää, tarinaa tuomaan itselleen hyvää oloa ja nautintoa, ja sitten kun tarina on saatu päätökseen ihminen tuntee kaipuuta  tai ahdistusta tarinan päättymisestä. Jokainen meistähän voisi kirjoittaa tarinan uusiksi, tai lisätä haluamansa lopun. Yleensä aina käy niin, että ainakin minä jään kaipaamaan lopun jälkeen uutta hekumaa. On lähes kiduttavaa, että luet satoja sivuja ennen kuin

Lue koko postaus tästä