Hönöpäiden asukuvaukset!

Souliina laittoi tiistaina viestiä, että tulisiko Porvooseen ja jo vain ilman muuta ja ilonpäivä. Souliinan kanssa aina nauretaan sitä, että kun näemme toisiamme, käymme ylikierroksilla, puhumme kuin papupadat ja teemme ja sauhuamme tuhat asiaa ja päivän päätteeksi olemme aina ihan loppu. Joillain ihmisillä on positiivisesti kiihdyttävä vaikutus ja näköjään meillä on sellainen puolin ja toisin. 
Koko asukuvaamisen hömpötys on tainut alkaa yhteistyöstä. Olisikohan ollut Klingel yhteistyö, jos muistan oikein. Asukuvien ottaminen on aina vaan omaa epämukavuusaluetta ja kuten kuvista näkyykin, Souliina osaa luontaisesti heittäytyä ja poseerata, kun minä taasen seistä töröttää jäpitän kuin lipputanko.
Olen myös kovasti pohtinut asukuvien ottamista. Huomaan, että viimeaikoina olen ottanut niitä paljon enemmän. Blogia aloittaessa olisin pitänyt tälläistä puolta itsessäni kummallisena ja olen saattanut jopa ennakkoluuloisena ajatella, että asukuvien ottaminen on jollain tasolla itsekeskeistä. 
Olen myös pohtinut, onko asukuvien ottaminen ja niiden julkisesti esittäminen pinnallista ja huomaan kokevani asukuvista merkillistä ristiriitaisuutta. Niitä on kivaa ja hauska ottaa, on mielenkiintoista nähdä itsensä valokuvissa, sillä oma peilikuva kertoo aivan erilaista totuutta. 

Aina tämän ensituskan noustessa pintaan, olen miettinyt pinnallisuutta ylipäänsä. Mikä on pinnallista ylipäänsä? Onko huulipunan kuvaaminen pinnallista, siitäkin on syytetty, onko tavaran kuvaaminen pinnallista, onko naisten lehdet pinnallisia, koska niissä kuvataan näitä kaikkia asioita. Mitä on pinnallisuus?
Eli joudun joka kerta prosessoimaan tietynlaisen tuskan hien kautta, kuvissa esiintymisen pinnallisuutta, siis ihan joka kerta. 

Kun olen asian prosessoinut eli ajatellut järjellä, enkä jollain kasvatuksen aiheuttamalla tunnepitoisella analyytikalla, olen päässyt tulokseen, että kaikki mikä tuottaa iloa, on hauskaa, vahvistaa itsetuntoa, liikuttaa omassa itsessä kauneuden tajua, on positiivista ja energisoivaa, ei ole pinnallista lainkaan. Pitääkö muutenkaan aina olla tekemässä jotain merkityksellistä ja tärkeää, eikö joskus saa vain olla ja tehdä mitä tahansa. 

En nyt viittaa kauneuden tajulla siihen, että asukuvani olisi kauneuden tajua millään lailla ruokkivaa. Vaan ylipäänsä valokuvaamista, kauniiden asujen, mekkojen, maisemien, ruokien, huulipunien, sisustuksen, minkä vaan kauniin asian kuvaamista (eli vaikka omasta mielestä nätin mekon) ja miten se ruokkii esteettistä puolta, joka on toki yksi älykkyyden muoto. Kärjistäen, eipä meidän hamsteri tai muutkaan kotieläimet paljoakaan sisusta, hih. 
Myönnän, että vieläkin mietin, miksi pitää kuvata omaa itseään niin paljon, se ihmetyttää ja kummastuttaa. Toisaalta on tosi kiva, että persoona tulee tutuksi. Hämmentää Instatilit, joissa jokaisessa kuvassa on ihmisen kasvot. On niin paljon muutakin kaunista kuvattavaa maailmassa. 

Instassahan ihmiset monesti haluavat seurata vain yhtä asiaa, joko tosiaan tiettyä ihmistä, ruokaa, luontoa, milloin mitäkin. Jos rönsyää kaikkialle, Instatili ei ole mielenkiintoinen. Tässä olen eri mieltä, haluan mieluiten seurata ihmisessä kokonaisuutta ja mitä kaikkea ihmisen elämässä tapahtuu. Toki sitten voin seurata vaikka tiliä, jossa on vaan Disney krääsää, ei siinä mitään, ruokin yhtä osa-aluettani tällä tilillä, mutta mieluiten tutustuisin kokonaisuuteen. 
Eli vaikka olen viime aikoina kuvannut enemmän asukuvia, niin tilini ei koskaan tule muuttumaan pelkäksi omaksi nassuksi. Kesä on otollista kuvausaikaa myös, luonto on kauneimmillaan, ihmiset pukeutuu värikkäämmin ja on valoisaa. Ehkä talven tullen, pukeutuessani taas mustaan mustalla säällä, asukuvat jäävät taas unholaan.
On kuitenkin perin ihmeellistä ja hieman outoa, olla ns. oman elämänsä mikä lie ”valokuvamalli.” Eli poseerata vaatekuvissa. Kuitenkin koen tässä jotain muutakin hyvää, kuin persoonan tuomisen esiin ja sen, että on hauskaa.

Nimittäin minäkuvan vahvistamisen. Peilistä näen aina naisen, jolla on möhömaha ja kolme leukaa, näen rypyt, näen väsymyksen, näen ikääntymisen, näen keski-ikäisen naisen. Valokuvissa sitä taas voi hieman taiteilla, sumuttaa koivista ne ruvet, käsistä ne suonet ja yrittää nähdä itsessä ne parhaat puolet. 

Valokuvien ottaminen voi vahvistaa minäkuvaa ja tuoda myös rohkeutta, sillä epämukavuusaluettahan tämä on. Mutta kun toimii epämukavuusalueella, ihan vallan se tekeminen jo vahvistaa itsetuntoa. 
Vaikka en vieläkään saa täysin kiinni siitä, miksi blogeissa on asukuvia, sillä kenenkään tyyliguru en koe olevani vaan haen vain iloa omaan pukeutumiseen ja mielestäni koko ajan rohkeammin värejä käyttäen. 

Eli en osaa vastata siihen, miksi blogiin laitetaan asukuvia. Mutta miksipä ei, kuten kaikkea muutakin. Ainakin olen tässä hommassa ihan huomaamattani messissä, hiljakseen lipunut tähän hommaan. 

Huomaan myös, että kuvaushommat ovat hauskoja oman perheen kera, jolloin lapset tykittävät lauseita ”leuka ylös mummeli” jne. eli saa nauraa. Myös hyvien ystävien kera kehtaa heittäytyä. Jos vieraampi ihminen ottaa kuvia, mönkäänhän se vähän menee. Kyse ei ole kuvaajasta, vaan siitä, että itsellä on epävarma ja kiusaantunut olo. 
Noh näinkin moninaisia tunteita voi liittyä näinkin kepeisiin asioihin, sekä syyllisyyttä, että iloa. Mutta onhan se ihan hullua, että kaksi naista vaihtaa vaatteita jopa autossa, haha, en kestä, jotta saavat useita asukuvia aikaiseksi. Mutta hei siellä autossa vasta naurattaakin. 

Vietimme samalla ihanaa Porvoo päivää Souliinan kanssa. Ensin tässä meidän kotirannassa ja sen jälkeen Porvoon vanhassakaupungissa. Taas syötiin sitä Rosson maailman parasta pitsaa ja tällä kertaa nautittiin kakkuset idyllisessä Tee-ja kahvihuone Helmessä. Suosittelen kuitenkin enemmän Cafe Cabriolea, jonka kakut ovat vailla vertaansa ja kauramaitoakin löytyy teehen ja kahviin. 

Kaikki omat mekot ovat Elloksen alelöytöjä, paitsi tuo vihreä kukallinen mekko lähti taas alekoodilla ostoskoriin eli ei ns. ollut alessa. Eli kesän loppualesta -50% ja tuosta alesta vielä -60%, syntynyt paljoakaan hintaa näille mekoille. 

Pauligin sateenvarjon voitin Pauligin Inkun Insta arvonnassa. 
Jos yhden viisauden haluaisin heittää ilmoille jatkuvasta pohtimisesta, syyllisyyden tunteista ja ahdistuksesta, että koita hyvä ihminen nauttia vähän ja olla ottamatta kaikesta syyllisyyttä. Pääasia on, että on kivaa, niitä ikäviä asioita ehtii ja saa pohtia ihan muiden asioiden saralla. 

Miten siellä, miten koet valokuvissa olemisen, saatikka asupostaukset. Saatko blogeista vinkkejä pukeutumiseen tai koetko asupostaukset hassuna ja pinnallisina? Vai ovatko samaa kuin muutkin, kuten sisustuspostaukset. 
Olisi kiva kuulla myös mikä näistä kaikista oli lempiasu, joka miellytti sinun silmää, niin Souliinalla kuin meikäläiselle. 

Väriä ja iloa elämään ja vähemmän turhaa pohdintaa ja syyllisyyttä! Ilon kautta perjantaihin. <3

Lue koko postaus tästä