Metsän varjoissa, yötaivaan alla

Kesäisin voisin olla yöeläin. Olen puhunut paljon kesäöistä ja siitä, kuinka rakastan niitä. Keskikesällä en haluaisi mennä illalla nukkumaan, vaan olla ulkona ja kokea yön jokaisen hetken, auringonlaskusta aamunkoittoon – nähdä kuinka taivaankannen värit vaihtuvat, valo hiipuu ja taas voimistuu, tuntea yöilman raikkaan kosteuden ja kuunnella yölaulajalintujen konserttia. Vuoden lyhimpien öiden tunnelma vetoaa minuun.

Nyt kuitenkin kerron yöretkestä, jonka tein heinäkuun puolivälissä. Joinain kesinä vielä heinäkuun alkupuolella yöt on yhä hyvin samankaltaisia kuin juhannuksen tienoilla – esimerkiksi yksi viime kesän parhaista yölaulajaretkistäni ajoittui heinäkuulle. Tämä kesä oli erilainen. Yön ääni- ja tuoksumaisema alkoi jo varhain muuttua. Koiranputki karisti valkoisen pitsinsä ja kerttuset hiljenivät juhannuksen alla. Ei siis ihmekään, että heinäkuun puolivälissä yöretkellä ei kuultu juurikaan lintuja – vaan runsaasti hepokatteja – ja ilmassa tuoksui jo ketojen tuleentunut heinä.


Yöretkellä en nyt tarkoita yöpymisretkeä, vaan sellaista, joka alkaa auringon laskiessa ja päättyy aamun sarastaessa. Tällaisella kesäyöretkellä pysytellään jalkeilla, kuljetaan läpi yön ja vasta