Mitä jos muuttaisin elämääni isosti tai edes pienesti?

Tällä viikolla on tuntunut, että universumi haluaa viestittää jotain, mutta välttämättä tuo viesti ole mennyt syvälle loppuun asti perille. Olen kuunnellut, mutta en reagoinut niin, että muuttaisin kuitenkaan elämäni suuntaa. 

Kaksi inspiroivaa ihmistä sai pohtimaan monia asioita omassa elämässäni. Tiistain kirjajulkkareissa Jenny Belitz-Henriksson, jolta ilmestyi uusi kirja nimeltä ”Uuteen nousuun”, pyysi meitä kaikkia kirjoittamaan paperille ensin omista salaisista haaveistamme ja minun toivelistallahan on tietenkin mm. kissanpentu joskus tulevaisuudessa. 

Listasin myös muita asioita, jotka auttaisivat itseäni pääsemään henkiseen tasapainoon. Joskushan henkistä tasapainoa on vaikea saavuttaa, koska mieltä ahdistaa ja jarruttaa vaikka ihmissuhdesolmut, jotka kuluttavat mielen energioita. 

Omaan listaan pääsi kissanpennun lisäksi luonnollisesti se, että perheellä on kaikki hyvin, saan riittävästi happea päivittäin, riittävät yöunet ja myös löytää enemmän rohkeutta ja enemmän rohkeutta sanoa asioihin ”kyllä”, sillä hyvin herkästi moneen asian ensimmäinen ajatus on ”ei”.  Toki ”ei” sanan sanominen toisenlaisissa tilanteissa voi olla myöskin haastavaa. Mutta kun seikkailu kutsuu, muista aina sanoa ”kyllä”. 

No miksi ensimmäisenä aina ajatuksena on se ”ei”. Omalla kohdalla selkeästi siksi, että ensimmäisenä reaktiona kaikkeen uuteen on pelko. Nyt kun ikää on tullut enemmän, huomaan kaiken uuden ja erilaisten muutosten tuntuvan pelottavalta, kun taas nuoren uudet asiat tuntuivat jännittäviltä ja mielenkiintoisilta. Olen ehkä oppinut, että muutokset tuovat mukanaan joskus myös epäonnistumisia ja vievät energiaa ja omaa aikaa, muutosten eteen tulee tehdä töitä. 

Jenny pyysi meitä myös täyttämään lapun ajankäytöstämme. Jenny selitti että kaikilla meillä on viikossa 168-tuntia käytettävissämme ja pyysi pohtimaan miten paljon kyseisistä tunneista menee nukkumiseen, päivätöihin, kotiaskareisiin, kaupassa käyntiin ja yksilöllisesti myös jokaisella moniin muihin erinäisiin askareisiin. 
Tämän listaamisen jälkeen Jenny pyysi laskemaan, kuinka monta tuntia vielä tuosta 168-tunnista jää ylimääräistä aikaa käytettäväksi? Kaikki me jotka täytimme laput ja laskimme nuo ylimääräiset tunnit, koimme hämmästystä siitä, että miten paljon aikaa jäi vielä  loppupeleissä käytettäväksi ja minne oikein kaikki aika valuu? 

Itselleni nousi tunteja laskiessa pintaan häpeä, häpeä mihin käytän kaiken ylimääräisen ajan, enkä edes oikein tiedä mihin ne tunnit edes käytän. Eikä tämä edes nostanut sitä pahinta häpeää esiin, että käytän aikaani kaikkeen turhaan vaan se, että ei ole enää minkäänlaisia tekosyitä, jouduin kohtaamaan itseni ja ajankäyttöni silmästä silmään. 

Aikaa kyllä on, jos haluan käyttää aikani kunnon ylläpitämiseen, huolellisemmin siivoamiseen ja vaikka mihin, kaikki tämä on loppupeleissä omasta tahdosta kiinni ja  oman ajankäytön priorisoinnista. 

Ymmärränhän toki sen, ettei ihminen voi vetää täysillä kaikkia ylimääräisiä tunteja, että aivojenkin tulee levätä. Mutta kyllä sieltä ylimääräisestä ajasta todellakin voisi vaikka tunninkin päivässä repäistä liikuntaan, edellyttäen tietenkin, että näin haluaisin  tehdä. 

Toinen ajatuksia herättävä luento oli apteekkikosmetiikka brändin Avenen tilaisuudessa eilen. Paikalla oli luennoimassa meille Seikkailujuoksija Jukka Viljanen, joka toimii nyt myös Avenen Ambassadorina. 

Jukka kertoi meille, miten eräänä aamuna työpaikan palaverissa puku päällä istuessa ja kuunnellessa palaveria, palaverin aiheet eivät kiinnostaneet lainkaan ja hän jäi ihmettelemään ikkunan kautta ulkomaailmasta tapahtuvaa liikettä. Ulkona orava pomppeli lumikinoksissa ja herätti Jukassa tunteen, että tuolla oravalla pyyhkii paremmin kuin hänellä. 

Jukka kertoi, että oli jo juossut ammattimaisesti pitkään, mutta ajatus siitä, että voisi olla ammattijuoksija/seikkailujuoksija sai lähipiirin hämmentymään ja pitämään Jukkaa hulluna. 

Monet ihmettelivät, miten Jukka voi luopua kaikesta minkä eteen on raatanut, mutta Jukka hyvin selvensi, että materia ei ollut enää se juttu vaan hän lähti tavoittelemaan omien arvojensa mukaista maailmaa. Ensin kirjoittamalla Juoksija-lehteen, jonne vieläkin kirjoittelee ja tästä myöhemmin ryhtyen seikkailujuoksijaksi. 

Jukka oli nähnyt valokuvan juoksijasta, jonka parta oli huurteessa ja taustalla lumiset maisemat. Palo oli selvittää mistä oli kyse. Kyseessä oli Pohjoisnavan 42km maraton -37 asteen pakkasessa ja perään vielä sama matka polkupyörällä. Tässä kohden ihmiset jo totesivat Jukalle, että Jukka saa kylähullun maineen, jos lähtee Pohjoisnavalle juoksemaan maratonia. No mutta Jukkahan meni ja mietti, että antaa ihmisten tuumata mitä haluavat, että hän aikoo kuunnella sisäistä paloaan. 

Valitettavasti en muista henkilön nimeä, josta Jukka kertoi. Mutta pyörätuolissa oleva henkilö suoritti samaisen maratonin hyväntekeväisyyden puolesta/köyhien lasten olemassa olon parantamiseksi tietyissä maissa ja tosiaan suoritti 42km maratonin pyörätuolissa -37 asteen pakkasessa. Voitte kuvitella, että aikaa meni lukemattomia tunteja enemmän, kuin juoksijoilla. 

Tämä sai Jukan miettimään, että hän haluaa tehdä enemmän, saada ammattijuoksemisellaan hyvää aikaiseksi. Seuraava Jukan kohde on jäätiköiden sulamisten puolesta juokseminen äärisolosuhteissa Grönlannissa. 

Jukka ja Jenny saivat molemmat pohtimaan, että kaikki on loppupeleissä tahdosta ja myös rohkeudesta kiinni. Jokainen meistä voi valinnoillaan muuttaa oman elämänsä suuntaa vaikka pienin askelin. Muutos ei tarkoita välttämättä sitä, että alkaa juoksemaan maratoneja, kuten Jenny ja Jukka, vaan sitä,  ettei itsepetoksellisesti itseään kannata huijata, että aika ei riitä. Aikaa riittää aina, kyse on vain oman ajan käytöstä. 

Juuri täällä blogissa ilmoitin, että en aio tehdä asioille mitään, aion syödä hiilareita ja mitä lystättää ainakin nämä haastavimmat seuraavat pari kuukautta eli tammi- ja helmikuun ajan. Kuin kohtalo olisi puhunut kuitenkin Jennyn ja Jukan muodossa, että näinkö todella meinaat menetellä ja onko sinulla aidosti hyvä fyysinen olo. 

Tiedän juuri nyt, että tammikuu-ja maaliskuu menee näin ja ehkä loppuvuosi, ehkä loppueleämä. Sillä olen oman elämäni kuhnuri ja soffa ja suklaa viehättää ja kutsuu ja tuntuu suloisen houkuttelevalta ja turvalliselta. Turvallinen elämä on kuin lintukoto, pesä jossa on hyvä pörrätä. Omiin tapoihin on myös helppo tottua ja niistä poistuminen on pelottavaa. 

Asia kuitenkin minkä tällä viikolla opin, on se, ettei tekosyitä enää ole, on vain tahdon puutetta. Onneksi en totaalisesti mennyt alamaihin tästä kuhnuri hommasta vaan aloin miettimään, että tavoittelinhan minäkin avaruudellista unelmaa ja saavutinkin sen viime kesänä treenaten kosmonauttipuvussa Juri Gagar Cosmonaut Training Centerissä. Olin rohkea siinä kohden, kun unelma oli minun näköinen unelma. 

Hyvä oli kuitenkin herätä ja tiedostaa, että jos soffa kutsuu keväällä vielä lintujen laulaessa ja kukkien kukkiessakin, niin aikaa ainakin on. Ylimääräinen aika on nyt Jennyn neuvoilla laskettu. Tahtoakin voisi olla, jos on rohkeutta löytää oma sisäinen palo ja se palohan voi  olla ihan mitä vaan. 
Jäin siten miettimään, mikä voisi olla tämän rohkeuden vuoden uusi teema vai olisiko se kuitenkin oman fyysisen kunnon työstäminen, ei äärikuntoon, mutta pullamössöstä peruskuntoon? En tiedä, enkä lupaa mitään, mutta jotain peruuttamatonta on Jukan ja Jennyn muodossa kuitenkin tapahtunut, mieleni on herätetty ja nyt tunnen sohvapotaatti persoonastani samalla myös syyllisyyttä. Koska herätetty mieli ja mukavuudenhaluinen soffaperuna taistelee nyt keskenään. 

Miten siellä, tuntuuko ettei aika ikinä riitä mihinkään? Oletko koskaan laskenut viikottaista tai päivittäistä ajankäyttöäsi ja pohtinut miten paljon tunteja myös löytyy, jolloin ei normaalisti tee mitään tärkeää, kenties heiluu liikaa somessa? 

Mihin sinä käytät aikaasi tai oletko tehnyt mullistavan tai pienenkin elämänmuutoksen, onko se pitänyt tai miltä se on tuntunut,  onko pelottanut? 


Näitä kaikkia ajatuksia jään pohtimaan ja pyörittelemään ja hieman nämä ajatukset häiritsevät mielenrauhaakin, ettei enää ole lupaa selitellä, nyn kun minut on herätetty omaan ajankäyttööni. Ymmärrän myös hyvin sen, ettei mitään haaveita saavuteta ilman kovaa työtä ja epäonnistumisia. 

Kiitos Jennylle ja Jukalla äärettömän mielenkiintoisista ja ajatuksia herättävistä puheista ja Jennylle kirjasta Uuteen Nousuun:Löydä energisempi elämä ja Avenelle kutsusta, että pääsin kuulemaan Jukka Viljasen luennon. Jennyn ja Jukan blogit löytyvät alhaalta. 


 Sportsman Jukka Viljanen 

*Kuvat Jukka Viljanen ja luennolta napsittuna ja Tuntilaskuri kuva Jennyn kirjasta. 



Lue koko postaus tästä