Miten perheen saa mukaan vähentämään tavaroita?

Varmaan monelta elämäntapaa viilanneelta kysytään miten saada muu perhe mukaan hommaan. Elämäntaparemonttilaiselta kysellään onko puoliso samalla remontilla, käyttekö yhdessä lenkillä ja syökö puoliso myös terveellisesti. Myös minulta on kysytty onko puolisoni yhtä lailla minimalisti, jakavatko lapset saman vähemmän on enemmän -aatteen ja ylipäänsä onko tämä koko perheen yhteinen juttu. On ja sitten kuitenkaan ei. Kun kysytään miten perheen saa mukaan vähentämään tavaroita, voin sanoa ettei välttämättä mitenkään. Eikä toisaalta välttämättä tarvitsekaan saada. Tärkeintä on, että perheessä jokainen kunnioittaa toistensa näkemystä ja löytyy yhteinen keskitie.

Kun itse on minimalisti, on muun perheen saaminen mukaan vähentämään tavaroita joskus haastavaa

Minulle minimalismissa ja elämän yksinkertaistamisessa on olennaisinta se, että tähtään sillä henkilökohtaiseen onnellisuuteen. Siihen, ettei ympärilläni ole asioita, joihin joudun tuhlaamaan turhaa aikaa, rahaa tai huomiota. Haluan että käyttämäni tavarat ovat hallinnassani, eivätkä ne hallitse minua. Haluan esimerkiksi, että minulla ei ole vaatteita joita en käytä. Sellaiset ovat turhia vaihtoehtoja päälle laitettavaksi, kun en sitten kuitenkaan niitä vaatteita koskaan lopulta ota käyttöön asti. Se, tuhlaantuuko miehen kaappitilasta turhuuksiin hylly tai pari, ei ole millään lailla minun asiani, koska en asioi hänen kaapillaan koskaan.

Tavallaan minimalismi on kuitenkin koko perheen juttu. Olen saanut hyvin vapaat kädet kotimme sisustuksen muokkaamiseen, mutta koskettaa varmasti käytännön tasolla koko perhettä millaista meidän kotona on. Kun myös yhteisiä tavaroita on läpikäyty, ei keneltäkään perheessä mene aikaa hukkaan tavaroiden etsimisessä. Toisaalta on yhdessä sovittu, ettei kotia täytetä sellaisella skeidalla, josta olen jo aiemmin hankkiutunut eroon ja sitä ajatusta hyvin kunnioitetaan.

Miten perheen saa mukaan vähentämään tavaraa

Lasten lelut ovat lasten leluja. En mene päsmäröimään ja karsimaan heidän lelujaan muutoin kuin aika ajoin yhteistuumin laatikoista karsitaan pois ne, joista aika on jo ajanut ohi eikä niillä enää leikitä. Lasten vaatteiden määrään voin toki vaikuttaa ja pyrinkin pitämään vaatekaapin hyvin hallinnassa siltä osin mitä sinne ostetaan. Olen aloittanut puhumaan lelujen realisoinnista ja kun lapset kasvavat ja leluja “jää vanhoiksi” niin tarkoitus on saada lapsia mukaan prosessiin, jolloin he oppisivat, että joskus tarpeettomasta luopuminen voi myös tuottaa rahaa. Myymällä itselleen oikeasti jo tarpeettomia leluja tai pelejä, voi tienata omaan lompakkoon kivasti ylimääräistä.

Sen sijaan, että pyrkisin aktiivisesti vähentämään lasten olemassa olevaa lelumäärää (joka kylläkin on rönsyillyt), pyrin kauaskantoisempaan työhön ja koitan vaivihkaa vaikuttaa lasten asenteisiin materiaa kohtaan. On ihan normaalia, että näin pienet kiintyvät tavaroihin, haalivat niitä lisää kivien ja keppien muodossa, eikä mistään oikein raaskittaisi luopua. Leikkiminen on myös tärkeää, joten lelut itsessään eivät ole piruja.

Pojat saavat jo aika ajoin omaa rahaa ja joskus niillä ostellaan leluja. Ei siinä mitään. Ennemmin leluja kuin karkkia. Mutta meillä ei lähdetä koskaan kauppaan vain aikaa viettämään. Haluan opettaa, että kauppaan mennään ostamaan jotain mitä tarvitaan ja ennalta tiedetään, eikä päämäärättömästi haahuilemaan ja shoppailemaan. Jos ei kotoa lähtiessä tiedetä mitä ollaan menossa hakemaan, kauppaan ei mennä. Aikaa voi viettää niin paljon kivemmin kuin kaupoissa laahustaen. Yritän myös juurruttaa ajatusta, että joulupukki voi tuoda muutakin kuin konkreettista tavaraa ja synttäreillä ne lahjat eivät ole pääasia (vaikka 5-vuotiaalle ne vielä hyvin pitkälti ovat). Jatkossa omalla rahalla voi ostaa myös vaikkapa pääsylipun huvipuistoon tai jotain vastaavaa elämystä.

Lasten kanssa homma on siis hienovaraista. Puolison kanssa säännöt on sovittu. Kotona minulla on melko vapaat kädet paitsi keittiössä, joka on puolisolleni tärkeä. Siinä missä minä voisin aivan hyvin luopua vedenkeittimestä, mieheni ei missään nimessä. Ja olkoon, vaikka vedenkeitin onkin mielestäni kuin kananmunankeitin: tehty vain yhteen asiaan, jonka voi hoitaa näppärästi muilla jo olemassa olevilla välineillä. Jos se on toiselle tärkeä, en intä siitä kuinka turha se minun mielestäni on. Ja kun hänen sesongin päällysvaatteensa vievät henkarikaapista kaksi kolmasosaa, ei sillä ole mitään väliä. Kysyn aika ajoin aina sesongin vaihtuessa ovatko kaikki tarpeellisia ja kannustan miettimään omistamiaan asioita kriittisesti, mutta koska omat takkini mahtuvat kuitenkin hienosti, ei ole väliä vaikka hän ei kokisi tarpeettomiksi ainuttakaan.

Huomaan kuitenkin selkeää muutosta puolisoni ajatusmaailmassa. On kai ihan luonnollista, että ajatusmaailma mukautuu jossain määrin toisen arvomaailman mukaan ja vuosien varrella (olemme olleet yhdessä 10 vuotta) on suuri muutos tapahtunut myös puolisoni arvoissa siinä missä minunkin. Materia ei ole enää prioriteetti hänellekään, vaikka jotain selkeitä materialistisia nautintoja toki edelleen on. Mutta kun en itse fiilistele kauppoja, huomaan hänenkin suhtautumisen jokseenkin muuttuneen.

Yhteenvetona voisi sanoa, että elämäntavan ei ole pakko olla koko perheen yhteinen juttu, mutta kaikkien pitää pystyä elämään sen kanssa. Koko perheen on puhallettava yhteen hiileen ja tehtävä oikeissa kohdissa kompromisseja, jotta kaikki saavat toteuttaa itseään. Puolisoni on ymmärrettävä miksi kyseenalaistan kaappiemme sisältöä aika ajoin ja minun on ymmärrettävä, että puolisoni kenties haluaa pitää kiinni jostain minun mielestä täysin turhasta. Meidän kotimme ei koskaan tule olemaan täysin minimalistinen, mutta se ei myöskään voi koskaan olla ahdas ja tupaten täynnä roinaa. Olen itsekin ajatusmaailmaltani vahvasti visuaalinen minimalisti, joten tavaraa saa olla kunhan sitä on maltillisesti ja energia virtaa sen ympärillä vaivatta. Silloin olo on seesteinen, kiireetön ja onnellinen.

The post Miten perheen saa mukaan vähentämään tavaroita? appeared first on Niinapaju.