Siinä sohvalla

Jalat turtana, kylkeäkin vähän juilii – hetki on odotettu. Istahdan sohvalle kahvikupposen kanssa kertaamaan ipanoiden päivän kuulumiset. Tänään 2/3 heistä on pienessä syyskröhässä, mutta vauhtia riittää kotona silti saikkupäivästä huolimatta.
Pienin hyräilee Nirvanan Smells like teen spiritiä, esikoinen mussuttaa viikonlopulta ylijääneitä juustonaksuja ja keskimmäinen fudii pehmoista jalkapalloa olohuoneen lattialla. 
Työpäivä on ollut hyvä, mutta edelleen vähän raskas kaiken uuden äärellä. Ihmiset työpaikalla ovat jo tulleet tutuiksi osittain ja päivä päivältä opin heistä himpun verran lisää. Minkälaisesta musiikista pitävät? Miten ruokailevat? Kuinka kommunikoivat ja niin edelleen. Viikko sitten kokemani hämmennys on poissa jo ja kykenen aika-ajoin toimimaan aika kivastikin. Se tuntuu hyvältä.
Iltaisin mietin usein omaa perhettäni. Tyttäreni kehitysvammaisuutta sekä sen vaikutusta koko perheeseen. Sen vaikutusta häneen itseensä sekä hänen tulevaisuuteensa. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tulevaisuutta ei kannata etukäteen edelleenkään murehtia. Elämä kantaa – kehitysvammaisuus ei siihen asiaan vaikuta. Rakkaus on tärkeä tukipilari ja tyttärelläni sitä on sekä annettavaksi että vastaanotettavaksi
Mietin ja toivon,

Lue koko postaus tästä