Usvan viemää


Syksyisin on ilahduttavan usein päiviä, jolloin maailmasta tulee sumun valtakuntaa ja usva kietoo koko kaupungin tiukasti otteeseensa.


Eräänä tällaisena päivänä kipusin Rosendahlin kallioille ja kävelin niin pitkälle kuin kiviä vain riitti.

Seisoin aivan kallioiden päässä, jalkojen juuressa äkisti syvenevän Näsijärvi, jonka mustuuteen harmaat kivet hävisivät. Tunsin olevani maailman laidalla.

Ei ääniä, ei ihmisiä, ei mitään. Vain oma hengitykseni ja ilmassa leijaileva sumu, joka liikkui vaivihkaa peilityynen järven pinnalla.

Laskeva aurinko pääsi hetkeksi pilkahtamaan sumuverhon välistä, mutta auringon painuessa hiljalleen vastarannan metsien taakse, usva tiukensi uudelleen otettaan ja koko maailma muuttui harmaaksi.

Lue koko postaus tästä