Virkatien vaellus – heinäkuinen viikonloppuretki metsäpeurojen mailla

Kävin heinäkuun lopulla patikkaretkellä Seitsemisen kansallispuistossa. Vaikka Seitseminen sijaitsee suhteellisen lähellä Turkua, vain noin kolmen tunnin ajomatkan päässä, en ollut kertaakaan aiemmin vieraillut siellä. Nyt pääsin tutustumaan Seitsemiseen kolmen päivän ja parinkymmenen kilometrin kävelyn verran, ja siitä jäi todella mukava mielikuva. Luonto tarjoili parastaan.

Alkukesällä vaeltamisesta innostunut toveri Lilla M kysyi minua ja Krottia retkiseuraksi kesäviikonloppupatikalle johonkin eteläisen Suomen kohteeseen, ja onneksi sopiva vapaa viikonloppu löytyi, joten pääsimme oitis toteuttamaan suunnitelman. Päädyimme helposti lähestyttävään Seitsemisen kansallispuistoon ja 25,9 kilometrin mittaiseen  Virkatien reittiin, joka oli Krotille tuttu jo aiemmalta retkeltä parin vuoden takaa.

Merkitty reitti hyvin ylläpidettyine taukopaikkoineen takaa yleensä helpon retkeilykokemuksen, mutta sesonkiaikaan leiripaikoilla on usein ruuhkaa, kuten nytkin. Heinäkuussa epidemiatilanne oli suhteellisen rauhallinen, mutta silti nuotiopaikoilla piti pitää etäisyyttä muihin seurueisiin. Onneksi kaikkialla mahtui sekaan.

Olimme alkujaan aikeissa lähteä matkaan Turusta perjantaina, mutta koska satoi kaatamalla ja sääennuste näytti sunnuntaille ja maanantaille paljon rennompaa säätä kuin perjantaille ja lauantaille, päätimmekin aloittaa reissun vasta lauantaina. Se oli hyvin järkevää, sillä vältimme pahimmat sateet – eikä sunnuntai-illan leiriytymispaikalla ollut enää ruuhkasta puhettakaan. Kuka nyt telttailisi maanantain vastaisena yönä?

Ensimmäinen päivä: Kulomäki – Liesijärvi

Vaihtelevan sateisen ajomatkan jälkeen saavuimme pilvipoutaisessa säässä Seitsemisen luontokeskukselle, missä kävimme ensin tutustumassa näyttelyyn ja hyödyntämässä vessaa. Lähdimme patikoimaan Virkatietä myötäpäivään, siis virallista kiertosuuntaa vastaan. Reittimerkkejä oli kuitenkin kohtuullisen helppo seurata, vaikka reitti onkin viitoitettu vain vastapäivään.

Ensimmäisen päivän kulkumme vei harjumännikön läpi, pienten soiden yli pitkospuitse, kauniin Iso-Kivijärven rantaan napostelutauolle, pätkän matkaa kansallispuiston ulkopuolella pienen kylän ja vanhan metsähakkuuaukon läpi, Pitkäjärven rantaan napostelemaan lisää ja lopulta Tuulimäen ja Tasaisenkankaan sankan vanhan metsän kautta Liesijärven eteläpään leiriytymispaikalle. Käveltävää oli 10,6 kilometriä, mikä oli näin helppokulkuisessa maastossa ja helposti seurattavalla reitillä rento päivämatka.

Matkan varrella oli todella laajoja apajia suomuurainta (siis hillaa eli lakkaa), joten sitä sitten kerättiin. Suot suorastaan loistivat kultaisina marjoista. Vanhassa metsässä kuului hömötiainen – nykyään jo niin harvinainen, että joka havainto tuntuu erityiseltä. Hyttysiä ei juuri esiintynyt, eikä ampiaisiakaan ollut riesaksi tauko- ja leiriytymispaikoilla, mikä oli jotenkin tosi oudon tuntuista, mutta paarmat pörräsivät ympärillä ajoittain.

Sää oli enimmän osan päivästä poutainen, enemmän tai vähemmän pilvinen ja lämmin, parinkymmenen asteen huitteilla. Loppumatkan metsäosuudella saimme kuitenkin juuri sen verran reippaan sadekuuron niskaamme, että sadevarusteillekin tuli vähän käyttöä.

Vietimme ensimmäisen yön Liesijärven rannassa, missä on laavu, kaksi tulipaikkaa, paljon telttailutilaa ja huussi. Paikalla oli jo varmaan parisenkymmentä muuta seuruetta, mutta löysimme vielä ihan sopivan paikan kahdelle pienelle teltallemme. Järveltä kantautui kaakkureiden karmivaa huutoa ja jostain metsän takaa myös parin kurjen toitottelua.

Uusi sadekuuro alkoi juuri, kun olimme pystyttämässä telttoja, joten kaikki kastui. Onneksi sade taukosi pian, taivas kirkastui ja järvimaisema sai uskomattoman kauniit iltavärit. Auringonlaskut ovat aina sateen jälkeen erityisen hienoja. Kokkailimme päivälliseksi nuotion äärellä makkaraa, perunamuussia ja sienipaistosta (matkalla keräämistämme sienistä) sekä jälkkäriksi leipäjuustoa ja lakkahilloa.

Illan hämärtyessä ryömimme telttoihin, mutta minulla meni lähemmäs aamuneljää ennen kuin nukahdin, sillä jouduin käymään monta kertaa huussissa vatsavaivojen takia. Makuupussissa oli myös aika hiostavaa. Kunhan nukahdin, nukuin onneksi hyvin. Oli myös siitä hyvä juttu hyppiä yöllä huussiin, että pääsin näkemään järvimaiseman hämärällä sumuun verhoutuneena.

Toinen päivä: Liesijärvi – Koverolampi

Emme kiirehtineet aamutoimien kanssa. Pakkailimme ja söimme rauhassa, kuuntelimme töyhtötiaisten reipasta tirrittelyä. Lähdimme vasta puoliltapäivin jatkamaan patikointia. Nyt sää oli poutainen, vähän kuumempi, ja aurinko paistoi reippaasti. Päivän reitti kulki jokea seuraillen, majavien muokkaamissa metsä- ja kosteikkomaisemissa Liesilammin ja vanhan myllyn ohi Jokiristin taukopaikalle lounastamaan, Multiharjun aarnimetsän läpi ja Koveron perinnetilan kautta Koverolammelle yöksi. Käveltävää oli vain 8 kilometriä.

Alkumatkan majavakosteikoilla oli jatkuvasti jännittävä, odottava fiilis, josko voisimme onnistua näkemään itse majavan. Ei niitä lopulta nähty, mutta niiden jälkiä maisemassa oli myös mielenkiintoista havainnoida – tulvivaa metsää, nakerrettuja puita, patorakennelmia. Kuulimme hiirihaukan huutelua muistuttavaa ääntä, mutta emme nähneet lintua. Löysimme hyvän saaliin kanttarelleja, jonka sitten söimme lounaalla nyhtökaurakäristyksen kanssa.

Lounastaukopaikaltamme Jokiristiltä kohti Multiharjua kulkiessamme pääsimme näkemään jotain häkellyttävän hienoa – lauma villejä metsäpeuroja käyskenteli polun varren tiheikössä! Siinä taisi olla viitisen peuraa, joista yksi oli vielä vasa. Ne seisoivat hetken meitä katsellen, ylittivät sitten polun editsemme ja pakenivat. Tuli vähän sellainen fiilis, kuin olisi Lapin-vaelluksella, kun näki aivan poron näköisiä eläimiä ja vieläpä niin läheltä. Mielessä käväisi myös huolestunut ajatus, että mitenköhän metsäpeura vasansa kanssa mahtaa suhtautua ihmiseen – mutta nähtävästi ei ainakaan samalla tavalla kuin hirvi.

En olisi ikinä odottanut, että kohtaisimme metsäpeuroja näin, keskellä päivää suoraan pääreitin varrella, missä liikkuu jatkuvasti ihmisiä ja koiria. Metsäpeurojen sanotaan olevan todella arkoja ja vaikeasti havaittavia. Näitä porojen villejä sukulaisia, jotka metsästettiin Suomesta aikanaan liki sukupuuttoon, on alettu istuttaa takaisin vanhoille esiintymisalueilleen, ja tänne Seitsemiseen vapautettiin ensimmäiset yksilöt viime syksynä. Kun kansallispuistossa elää vasta jokunen peura, mikä on todennäköisyys, että ne osuvat juuri kohdalle?

Vaikuttavan peurahetken jälkeen saavuimme Multiharjun aarnialueelle, joka jäi myös vahvasti mieleen. Harjuhongikko on paikoin 400 vuotta vanhaa. Männyt ovat valtavia, korkeita, paksuja, kilpikaarnaisia, naavaisia, käppyräisiä. Hopeanharmaita kelopuita seisoo pystyssä ja lojuu maassa. Sankka vihreä sammalikko peittää metsänpohjaa. Aika tuntuu pysähtyneen.

Näin vanha metsä on nykyään niin harvinaista etenkin eteläisemmässä Suomessa, että Multiharjun kaltaiset suojelualueet ovat äärimmäisen arvokkaita. Harjua kiertävällä reitillä pitää pysytellä polulla maaston säästämiseksi kulumiselta. Polku onkin tällä osuudella leveää ja hyvin huollettua, rinteisiin on rakennettu portaat ja polun yli kaatuneet puut on sahailtu poikki.

Vanhasta metsästä reitti jatkuu suoraan kulttuurimaisemaan, Koveron perinnetilalle. Tilan museorakennukset eivät olleet auki, mutta kiersimme pihapiirin, tervehdimme lampaita ja pidimme lepäilytauon nurmikolla. Täytimme vesipullot raikkaalla kaivovedellä ennen kuin patikoimme loppupyrähdyksen Koverolammelle, minne leiriydyimme yöksi. Lammen luona on myös runsaasti telttailupaikkoja hyvinkin erilaisin maisemin, tilava tulentekopaikka ja tuplahuussi. Laituri helpottaa veden äärelle pääsyä.

Jalkani olivat päivän hikisen kävelyn jäljiltä aika kipeät. Molemmat kantapäät olivat hiertyneet rakkolaastaroinnista huolimatta pahasti vesikelloille. Ensitöikseni meninkin laiturin reunaan istuskelemaan ja uittamaan jalkojani, kunnes kipu ja turvotus hellittivät. Oli taas niin kiitollinen olo yksinkertaisista asioista – kun saa rinkan pois selästä, jalat viileään veteen, puhtaiksi ja kuiviksi, rakkolaastarit kantapäihin, pestä hien ja aurinkorasvan ja käsidesin tahmeus pois iholta, tuijotella vettä, kuunnella hiljaisuutta.

Leiriydyimme aika lähelle huussia, sillä oli odotettavissa, että sitä tarvittaisiin taas useamman kerran yöllä. Vatsavaivoista seurasi myös sellainen tragikoominen ongelma, että meiltä alkoi loppua vessapaperi. Siinä sitten jaettiin paperinpaloja puoliksi, pengottiin nenäliinoja taskuista, mietittiin hätäratkaisuja. Ei kannata lähteä vajaalla vessapaperirullalla liikenteeseen!

Muita retkeilijöitä ilmaantui illan mittaan muutama, mutta edellisen leiripaikan kymmenien telttojen sijaan täällä oli lopultakin omiemme lisäksi vain kolme. Hiljainen ilta salli fiilistellä kaikessa rauhassa paikan tunnelmaa, joka olikin jollain tapaa aivan erityisen mukava – korkeat vanhat kuuset ja haavat, pehmeä neulaskarike, tummavetinen järvi ja tyyni lämmin ilma.

Närhet hiippailivat ympärillämme latvustossa, kun kokkasimme päivälliseksi kaalikeittoa ja rieskoja sekä jälkkäriksi lettusia. Ihmettelimme lintujen liikehdintää ja hiljaista jutustelevaa ääntelyä tovin pohtien, voisivatko ne olla kuukkeleita, kunnes lopulta yksi lehahti näkyvästi nuotiopaikan yli ja päästi tyypillisen närhenrääkäisyn.

Yö oli lämpimämpi kuin edellinen, joten teltassa oli vielä hikisempää, mutta kunhan huussiseikkailuja oli tarpeeksi takana, nukuin taas oikein hyvää unta. Toisin oli toveri Krotin laita, sillä hänen puolensa makuualustastamme alkoi vuotaa. Öisestä täyteenpumppauksesta huolimatta patja oli aamulla tyhjä lätty. Jos aikoo yöpyä pelkällä ilmatäytteisellä patjalla, tämä saattaa olla kohtalona. Näin jälkikäteen tutkailtuna patjasta ei onneksi ole löytynyt reikää, vaan ilmavuoto johtui siitä, että patjan eristetäytettä oli päätynyt venttiilin väliin.

Kolmas päivä: Soljaset

Viimeisenä retkipäivänä suunnitelmamme oli patikoida Koverolammelta Rappumännynmäen kautta takaisin luontokeskukselle. Matkaa olisi ollut vain 7,5 kilometriä. Minun kantapääni olivat kuitenkin huolellisesta vesikellojen tyhjentämisestä ja puhdistamisesta huolimatta järkyttävän kipeät, joten vaihdoimme suunnitelmaa. Krotti ja Lilla reippailivat kahdestaan autolle sillä välin, kun minä purin leiriä, pakkasin tavaroita ja kokkasin meille lounasta Koverolammella.

Päivä oli lämmin mutta aiempaa tuulisempi. Tulipaikalla käväisi minun siellä hengaillessani pari muuta seuruetta, mutta maanantai näkyi kyllä väkimäärässä, sillä aika hiljaista oli verrattuna edellisiin päiviin. Oli mukavaa istuskella ilman kenkiä laiturilla, piirtää muistilehtiöön maisemia, kuunnella tuulen kohinaa haapojen latvuksissa ja kokkailla keittoa kaikessa rauhassa.

Muutaman tunnin päästä toverit jo ilmaantuivatkin siirrettyään auton Koveron parkkipaikalle. Söimme, kasasimme kamamme ja palasimme parinsadan metrin matkan autolle. Halusimme käydä vielä tutustumassa erikseen Soljasten alueeseen, joten ajoimme sinne.

Soljaset on kolmen lammen, Saari-Soljasen, Kirkas-Soljasen ja Musta-Soljasen, sekä Soljastensuon muodostama kokonaisuus, jonka keskellä kiertää helppokulkuinen 2 kilometrin rengasreitti. Reitillä on suo- ja lampimaisemien lisäksi myös kuusi- ja mäntymetsää. Särkylääkkeen voimin lähdin mukaan seikkailemaan. Kävely sujui ihan kohtuullisesti. Sää pilvistyi, sadetta ripsi, mutta oli yhä aika lämmintä.

Soljasilla näkyi massoittain pieniä sammakoita sekä muutama isompikin. Kohtasimme myös sisiliskon. Pitkoksilla luoksemme säntäsi jostain vapaana juokseva koira, vieläpä isokokoinen husky, jota yritimmekin sitten ottaa kiinni palauttaaksemme sen omistajalle. Omistaja seurueineen saapui pian näkyviin, mutta meni tovi ennen kuin he saivat koiran kytkettyä, sillä se vain juoksi pakoon, eikä ollut millään tavalla omistajan hallinnassa. Emme tietenkään voineet olla hiljaa siitä, että on laitonta pitää koiraa tällä tavalla vapaana eläinten pesimäaikaan ja luonnonsuojelualueella ylipäätään.

Kierroksen lopulla minä ja Krotti jäimme hetkeksi istuskelemaan Kirkas-Soljasen näköalatasanteelle ja katselemaan pilvisen harmaata suolampimaisemaa sillä välin, kun Lilla kipaisi vielä katsomaan samaa järveä toiselta suunnalta. Kun tuuletimme jalkojamme, saimme päähämme vaihtaa kenkiä loppumatkaksi. Se oli aika huono ajatus, sillä jäykät Meindl-vaelluskengät tuntuivat äärimmäisen epämukavilta. Tulipahan todettua, etteivät semmoiset ole minun juttuni.

Soljasten kierroksen jälkeen lähdimme kotimatkalle jälleen vaihtelevan sateisessa säässä. Hiertyneet kantapääni arvostivat suuresti, kun vaihdoin autossa jalkaani pehmeiksi kuluneet vanhat tennarit. Jäin pohtimaan, miten voisin jatkossa estää jalkojani hiertymästä rikki aina pidemmillä kävelymatkoilla, sillä olihan tämäkin nyt aika mälsää.

Viikonloppuvaelluksen varusteet

Vaikka tämä olikin vaellukseksi minunkin mittapuullani pieni, kyseessä oli kuitenkin pitkästä aikaa ensimmäinen edes jossain määrin vaellukseksi laskettavissa oleva retkeni. Vaelluksista puhuttaessa haluan puhua aina myös hieman varusteista, sillä ei ole aivan yhdentekevää, mitä valitsee mukaansa, kun lähtee useammaksi päiväksi luontoon kävelemään. Niin ja minä myös lukeudun niihin ihmisiin, jotka vain tykkäävät höpistä varusteasioista.

Lämpimät tai peräti kuumat kesäolosuhteet eivät ole minulle vieraita, olenhan tehnyt elämäni ensimmäiset pidemmät vaellukset nimenomaan keskikesällä, mutta siitä on jo vuosikausia, kun viimeksi patikoin pidempään kuumalla säällä. Nyt kokeilinkin sellaisia vaatetusratkaisuja, joita en ole aiemmin uskaltanut testata.

Olin suhteellisen poutaisen ja lämpimän sääennusteen rohkaisemana jättänyt sadehousut kokonaan pois matkasta kokeillakseni, miten sujuisi ”kesä kuivaa sen, minkä kasteleekin” -filosofialla patikointi. Aiemmin minulla on aina ollut kuumankin sään vaelluksilla sadehousut mukana, mutta näin lyhyelle retkelle uskalsin lähteä ilman. Sadetakin otin kuitenkin mukaan. Pari lyhyttä sadekuuroa osui kohdalle, mutta sadehousuja ei tullut ikävä. Hiljattain hankkimani kevyet keinokuituiset Haltin Airlite-housut kuivuivat itsekseen hyvin nopeasti sateen loputtua. Ne eivät myöskään hiostaneet kuumalla.

Muuten vaatteeni olivat aika peruslinjaa, enkä pidäkään erikoisten teknisten vaellusvaatteiden hankkimista mitenkään välttämättömänä. Aluspaidan tai -topin on hyvä olla ohutta keinokuitua, joka kuivuu nopeasti, samoin alusvaatteiden ja sukkien, mutta muuten ei niin väliä. Nytkin minulla oli Casallin teknisen topin päällä tavallinen puuvillainen t-paita ja auringolta ja paarmoilta suojautumista varten myös ohut, napitettava, pitkähihainen puuvillapaita.

Kenkinä minulla oli pitkästä aikaa jotain muuta kuin kumisaappaat. Olen patikoinut vuosikaudet vaelluskumisaappailla, joiden vedenpitävyydestä ja yleisestä ”potkaise jalkaan ja lontsi menemään” -tyyppisestä rentoudesta olen kovasti pitänyt, mutta siitä ei pääse mihinkään, että ne ovat painavat ja kuumalla säällä kuivassa maastossa turhauttavat. Tänä kesänä päätinkin hankkia vaihtoehdon. Perinteisten, yhtä lailla painavien ja hiostavien vaelluskenkien sijaan valitsin varrellisia lenkkitossuja muistuttavat Keen Terradora Mid -retkeilykengät. Tämän reissun perusteella ihan hyvä valinta!

Toveri Lilla toi yhteiskäyttöön retkikeittimensä, joka on huippuhieno Primus PrimeTech Stove Set. Sillä olikin erinomaisen helppoa ja kätevää kokata erilaisia ruokia keitoista ja käristyksistä aina lettuihin ja rieskoihin. En ole vaihtamassa omaa minimalistista Furno-keitintämme mihinkään monimutkaisempaan, mutta tämä oli kyllä kivaa vaihtelua. Ainoaksi miinuspuoleksi ehkä painon ohella sanoisin keittimen kahvan, joka on vähän kuin Trangian maailman paras kahva, mutta epäkäytännöllisellä lukittumissysteemillä pilattuna.

Telttana meillä oli vanha Hellsport Normarka 2 -tunnelitelttamme, jonka hyviä puolia ovat pieni koko ja suhteellisen kevyt paino. Pienikokoisuus on kuitenkin myös huono ominaisuus, sillä sateella telttaan ja sieltä pois kömpiminen on vaikeaa kastelematta kaikkea. Olemme miettineet toisen vaihtoehtomajoitteen hankkimista tällaisiin metsäolosuhteisiin, joissa tunneliteltalle ei oikeasti ole tarvetta, mutta olisiko se jonkinlainen kupoli, perinteinen harjateltta vaiko tarppi, se on vielä pohdinnan alla.

Makuupussini on niin ikään vanha Halti Ultra 25 M. Minulla ei muita retkeilymakuupusseja olekaan. Sen lisäksi omistan vain niin sanotun festaripussin, jota käytän sisätilamajoittumiseen. Kuitutäytteinen pussini painaa 1,9 kiloa, ja sen mukavuuslämpötila on -1 asteessa. Tämä on vaatimustasollani ja budjetillani oikein kelvollinen kombo. Nukun kuitenkin hyvin harvoin kokonaan makuupussin sisälle ahtautuneena, vaan pidän sitä useammin pelkästään peittona, minkä johdosta olen alkanut harkita makuupussin vaihtamista retkipeittoon, quiltiin, jonka etuna olisi muun muassa keveys.

Makuualustamme on Exped Synmat Duo LW, jonka hankintaa en ole kertaakaan katunut sen jälkeen, kun investoimme siihen useamman satasen. On se jotain ihan muuta kuin vanha kapea Thermarestin solumuovini. Nukun Expedin patjalla paremmin kuin kotona omassa sängyssä! Tällä reissulla pelkän ilmapatjan valitsemisen ongelmallisuus tuli kuitenkin esiin, kun toinen puoli patjasta alkoi vuotaa. Pitäisi olla aina valmis kömpimään selvittelemään, mistä patja vuotaa ja korjaamaan sitä. Nyt vika oli venttiilissä, mikä olisi ollut helpohkoa korjata saman tien, jos tilanteen olisi tajunnut. Mahdollisen reiän paikantaminen ja paikkaaminen ottaisi enemmän aikaa ja voisi olla aika turhauttavaa.

Varusteasiat olivat joka tapauksessa pääosin hyvin kohdillaan, mutta rinkan kanssa minulla ilmeni heti alkuun ongelma, jota olinkin vähän jo uumoillut. Lundhags V8 -rinkkani on nimittäin minulle liian iso. Sen selkäpituutta ei pysty säätämään riittävän lyhyeksi. Ongelma ei ole ollut niin vahvasti läsnä, kun välivuodenaikoina käytän takkia, jonka taskut estävät rinkan valumisen, mutta nyt minulla oli vain liukas paita, joka salli rinkan valua juuri niin alas, kuin se on valuakseen. Asiaintila tulikin sitten harvinaisen selväksi. En voinut pitää lantiovyötä juuri lainkaan kiristettynä, joten kannoin ”kohtuullisen kevyttä” 15 kilon kuormaani enimmäkseen pelkillä hartioilla. Auts.

Minähän en ole oikeastaan patikoinut rinkkakantamusten kanssa kesäkuumalla sittemmin, kun hankin nykyisen rinkkani, mutta sinällään tämä olisi pitänyt arvata jo sen pohjalta, mitä takkisäiden retkillä olin aiemmin jo pohtinut. Eipä jälkiviisastelu tietenkään siinä auttanut, kun käveli hartiakipuaan manaillen, mutta tämän reissun jälkeen aloitin kyllä virheestä viisastuneena oitis uuden rinkan etsimisen. Samalla voisin yrittää siirtyä 2,6 kilon Lundhagsista vähän vielä kevyempään malliin.

Reissusta jäivät päällimmäiseksi mieleen mitä parhaimmat patikointimaastot, kohtuullisen hyvät säät, onnistuneet ruuat ja hieno kohtaaminen metsäpeurojen kanssa, mutta valitettavasti myös hartioiden ja kantapäiden kipu ja vessapaperin loppuminen. Oli joka tapauksessa äärimmäisen mukavaa saada tehtyä pitkästä aikaa pieni vaellus, ja pieni kärsiminen nyt vain kuuluu aika usein asiaan.

Lue koko postaus tästä