Yksi vähemmän

Jokainen lemmikistään luopunut tietää, että se eron hetki on kamalaa. Eikä pelkästään se hetki, vaan koko asian pohtiminen on vähintään yhtä raastavaa. Mutta se voi joskus olla myös helpottavaa . Itse koin surun ja haikeuden lisäksi suurta helpotusta, kun oma kissani lähti aiemmin kesällä uuteen kotiin. Kerronpa miksi.

Minulla on lähes aina ollut joku lemmikki. Lapsuudenkodissani oli lemmikkejä; kaikenkarvaisia ja karvattomia. Ensimmäisessä omassa kodissani oli lemmikkejä. Ensin yksi ja sitten kaksi. Kahdesta tuli myöhemmin kolme ja sen jälkeen lemmikkejä on tullut ja mennyt. Ei mitenkään holtittomasti, vaan osa on kuollut vanhuuttaan ja osa sairauteen. Se on aika luonnollista, kun omistaa lemmikkejä kaiken kaikkiaan vuosikymmeniä. Lemmikit ovat aina olleet tärkeimpiä taloudessa. Niitä on hoivattu ja pidetty hyvänä. Yhden lemmikkini pelastin katuojasta ja epäonnekkaasti erittäin sairaan elämänsä aikana se oli yksi rakkaimmistani.

Kun talouteen tuli lapsia, tärkeysjärjestys alkoi hiljalleen muuttua. On luonnollista, että ihmislapsi menee lemmikin edelle, jos tilanne on